Miksi laitamme toivomme teknologiaan, kysyttiin kevään 2025 politiikkadialogissa. Aihetta tarkasteltiin niin yritysten, päätöksenteon kuin median perspektiivistä tutkijoiden johdolla.
Vuotuinen YHYS (Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura) ja Ympäristötiedon foorumin järjestämä politiikkadialogi pureutui vuonna 2025 tekno-optimismiin ja sen rooliin kestävyysmurroksessa. Tapahtuma järjestettiin Aalto-yliopiston Marsion uusissa tiloissa.
Päivän keskeinen teema oli usko siihen, että ilmastonmuutokseen ja ekokriiseihin liittyvät ongelmat voidaan ratkaista teknologian avulla. Keskustelussa kysyttiin, onko tämä mahdollista, ja jos ei, niin miksi, pyrkien samalla edistämään kriittistä ja moniulotteista keskustelua aiheesta. Ennen tilaisuutta kuulimme Alue ja Ympäristö -lehden kuulumisia päätoimittajakaksikolta Minna Santaoja ja Ossi Ollinaho
Kuusi keskeistä nostoa tilaisuudesta
Oikeudenmukaisuus on tuotava teknologiapolitiikan ytimeen
On tarkasteltava, kenelle teknologinen siirtymä on oikeudenmukainen ja kenelle ei. Reilu muutos edellyttää läpinäkyvää keskustelua hyötyjistä, kustannuksista ja vastuista.
Median ja yritysten on kannettava vastuuta teknologiakeskustelun laadusta
Hype-puhe tarvitsee vastapainoksi kriittistä tarkastelua, numeropohjaa ja reunaehtojen näkyväksi tekemistä. Yritysvastuu ei ole vain viestintää – se on myös tiedon vastuullista tuottamista.
Teknologian rooli on välineellinen – päämäärät on määriteltävä demokraattisesti
Teknologia ei saa sanella suuntaa, vaan sen on palveltava yhteisesti määriteltyjä kestävyystavoitteita. Siksi päätöksenteon tulee olla suunnitelmallista, arvolähtöistä ja tietopohjaista.
Kestävyysmurrosta ei tehdä teknologialla – on tunnistettava myös kulutuksen ja elämäntapojen muutostarve
Uudet teknologiat voivat tehostaa nykyjärjestelmää, mutta todellinen muutos edellyttää myös kriittistä tarkastelua tarpeista, kulutuksesta ja yhteiskunnallisista rakenteista.
Poliittinen rohkeus ja mielikuvitus ovat kriittisessä roolissa
Suomalaisessa politiikassa tarvitaan valmiutta tarttua vaikeisiin kysymyksiin, tehdä priorisointeja ja ohjata muutosta – ei vain reagoida markkinasignaaleihin. Poliittisen päätöksenteon on otettava omistajuus siirtymän suunnasta.
Tarvitaan siirtymää abstrakteista visioista kohti konkreettista ja faktapohjaista suunnittelua
Teknologinen toiveikkuus ei saa jäädä yleistasolle – kestävyyssiirtymä vaatii mitattavia tavoitteita, selkeitä reittejä ja yhteistä ymmärrystä siitä, mitä muutokset käytännössä tarkoittavat.
Tekno-optimismilla rakennetaan tulevaisuutta
Aalto yliopiston tutkija Johanna Ahola-Launonen pohjusti tilaisuutta esityksellään, jossa hän keskittyi teknologisen toiveikkuuden kriittiseen tarkasteluun kestävyysmurroksessa. Hän korosti, että toivo on välttämätöntä kaikille tulevaisuuskuville ja toiminnalle, mutta se on kaksiteräinen miekka: se voi voimaannuttaa, mutta myös passivoida, johtaa vastuun välttelyyn ja peittää valtasuhteita, jos meitä kehotetaan vain pysymään positiivisina ja toiveikkaina. Erityisen petolliseksi hän kuvasi teknologisen toiveikkuuden, joka lupaa ratkaisuja ilman, että meidän tarvitsisi kohdata kulutuksen tai vallanjaon reunaehtoja – eli tekno-optimismin.
Ahola-Launonen selvensi, että teknologia ei ole vain laitteita, vaan se on myös materiaa, raaka-aineita, sosiaalisia verkostoja, käytäntöjä ja voimakas hallinnan muoto, ja sen vuoksi on olennaista kysyä, minkälainen rooli teknologialle annetaan ratkaisuissa ja kenen tarpeisiin sitä kehitetään. Hän esitti useita syitä siihen, miksi teknologiset ratkaisut yksinään eivät riitä, kuten liian hidas päästövähennys, rebound-efekti ja teknologian jatkuva aineellisuus.
Ahola-Launonen esitti kuusi syytä siihen, miksi teknologian ratkaisuvoimaan uskotaan niin voimakkaasti: aineettomuuden harha, ulkoistetut haitat, öljykauden maailmankuva, toistuva hypesykli, yhteensopivuuden illuusio ja poliittinen vetoavuus, jotka kaikki luovat haitallista teknologista toiveikkuutta. Hän painotti, että tällainen toiveikkuus ei ole viaton harhaluulo, vaan se kumpuaa asemista ja eduista. Odotukset ovat vallankäyttöä, jotka muovaavat tulevaisuutta ja sulkevat pois muita vaihtoehtoja, kuten kulutuksen vähentämisen. Kestävän teknologisen toivon rakentaminen edellyttää, että toivo yhdistyy kulutuksen radikaaliin vähentämiseen, eikä vain sen uudelleen muotoiluun, ja se ei saa kohdella ihmisiä eriarvoisesti. Ahola-Launonen päätti puheenvuoronsa toiveeseen kriittiseen keskusteluun teknologisesta tulevaisuudesta ja myös yhteiskuntatieteiden mukaan ottamista.
Mittakaavojen hahmottamisen vaikeudet ja oikeudenmukaisuuden puuttuminen vaikeuttavat kestävän tulevaisuuden suunnittelua.
Ensimmäinen haastatteluosuus, jonka aiheena oli "Voiko aidosti kestävää teknologista tulevaisuutta suunnitella?", käynnistyi BIOS-tutkimusyksikön tutkija Paavo Järvensivun alustuksella. Järvensivu totesi, että vaikka teknologiasta ja kestävyydestä puhutaan paljon, tarvittavien muutosten suunnittelu on jäänyt pimentoon. Hän nosti esiin Draghin raportin, joka korostaa teollisuuspolitiikan ja suunnittelun keskeistä roolia Euroopan tulevaisuudessa, tarjoten kehyksen kestävän siirtymän konkreettiselle, sektorikohtaiselle tarkastelulle. Järvensivun mukaan kestävyyssiirtymä koostuu kahdesta osasta: fossiilitalouden ja ylikulutuksen "alasajosta" sekä hyvälle elämälle välttämättömien tuotanto- ja kulutusjärjestelmien "ylösajosta". Molemmat vaativat jaettua ymmärrystä ja suunnitelmallisuutta, erityisesti investointipäätösten osalta, mutta jaetun tilannekuvan puute on ongelma.
Haastattelussa Teknologiateollisuuden hallituksen puheenjohtaja Ville Voipio ja Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Irene Kuhmoinen jakoivat näkemyksen, että kestävyysmurroksen vaatimien konkreettisten muutosten ja niiden vaatimusten ymmärryksessä on merkittäviä aukkoja. Voipio peräänkuulutti numeroiden ja faktapohjan käyttöä keskustelussa adjektiivien sijasta. Kuhmonen korosti, että vaikka kestävää tulevaisuutta halutaan, sen materialisointi ja oikeudenmukaisuus – eli kenelle kestävyys on kestävää ja ketkä voittavat tai häviävät – jäävät liian vähälle huomiolle.
Keskustelijat tunnistivat, että vihreän siirtymän uudet, konkreettiset investoinnit (esim. tuulivoima, datakeskukset) nousevat esiin ja herättävät kritiikkiä, toisin kuin totutut fossiilitalouden haitat. He painottivat, että isojen muutosten myötä syntyy aina voittajia ja häviäjiä, ja tämä todellisuus on tunnustettava rehellisesti, jotta poliittista rohkeutta uusien, luovien ratkaisujen suunnitteluun syntyisi. Keskustelussa pohdittiin myös markkinatalouden ja suunnittelun roolia, ja todettiin, että vaikka markkinamekanismit (esim. päästökauppa) voivat olla tehokkaita sääntöjen puitteissa, radikaalit institutionaaliset muutokset vaativat aktiivista suunnittelua ja väliintuloa ennen kuin markkinat voivat taas "hoitaa" asioita uudessa kehyksessä.
Insinööri – kaupparatsu eetos on pohjana suomalaisen politiikan teknologiselle toiveikkuudelle
Helsingin yliopiston ja Aalto yliopiston tutkijatohtori Kamilla Karhunmaa pohjusti toisen keskustelun. Hänen mukaansa teknologinen optimismi suomalaisessa politiikassa on "toiveikkuutta yksittäisten teknologioiden kykyyn ratkaista monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia", esittäen teknologian ajasta ja paikasta riippumattomana ilmiönä. Karhunmaan tutkimuksessa suomalaisessa politiikassa optimismi ilmentyi esimerkiksi 2010-luvun "cleantech"-puheessa, jossa teknologia nähtiin puoluerajat ylittävänä ratkaisuna talouskasvuun ja työpaikkoihin. Karhunmaa nosti esiin paradoksin, jossa teknologian kehitys nähdään vääjäämättömänä ja ennustamattomana, mutta politiikalta vaaditaan samanaikaisesti suurta ennustettavuutta. Poliittisessa puheessa teknologiasta pessimismiä käytetään usein väheksyvänä "haukkumasanana", joka viittaa menneisyyteen sidottuun suhteeseen teknologiaan.
Paneelikeskustelussa Helsingin yliopiston yliopistotutkija Johanna Vuorelma ja Vihreiden kansanedustaja Atte Harjanne vahvistivat Karhunmaan näkemyksen, että suomalaiselle politiikalle on ominaista "insinööri-kaupparatsu eetos" ja taipumus konsensushakuisuuteen, mikä näkyy teknologiaan liittyvässä puheessa. He tunnistivat useita "sokeita pisteitä": ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisen puutteen verrattuna esimerkiksi sotilaalliseen uhkaan, ”onton optimismin” esim. maatalouden huoltovarmuudessa joka ei huomioi toimitusketjujen haasteita, sekä laajemman "poliittisen mielikuvituksen kriisin" eli vajeen uusia, systeemisiä muutoksia ajavista politiikkaideoista. Keskustelijat korostivat myös ymmärryksen puutetta isojen tavoitteiden, kuten 1,5 asteen tavoitteen, konkreettisista kokoluokista maailman energiataloudelle. Teknologian nähdään usein "ajan funktiona", mikä passivoi politiikan roolia ja pahentaa kriisiä.
Tekoälyoptimismin hype-kupla mediassa
Kolmannen haastatteluosion alustuksessaan tutkija Erkki Mervaala Suomen ympäristökeskuksesta käsitteli teknologisen optimismin ilmentymistä mediassa ja tekoälyn ympärillä leijuvaa hype-kuplaa. Hän nosti esimerkiksi MIT:n opiskelijan tekoälyllä tuotetun vilpillisen tutkimuspaperin, joka sai valtavaa mediahuomiota ennen kuin huijaus paljastui. Mervaala korosti, että tekoälyyn liittyvät lupaukset tuottavuuden ja talouskasvun kaltaisista eduista ovat usein ristiriidassa sijoittajien voitto-odotusten kanssa, jotka perustuvat ihmistyön poistamiseen. Hän muistutti teknologisten hype-syklien toistuvasta historiasta ja aiemmista toteutumattomista lupauksista (esim. Web 2.0, IoT, lohkoketjut). Mervaala nosti esiin myös tekoälyn merkittävän ympäristövaikutuksen, esimerkiksi Bitcoinin Suomen kokoisen hiilijalanjäljen ja Metan suunnitelmat rakentaa valtava fossiilikaasuvoimala tekoälydatakeskusta varten, ja pohti median kriittistä arviointikykyä tässä ympäristössä.
Paneelikeskustelussa toimittajat Niclas Storås Helsingin Sanomista ja Tuomas Pulsa Long Playsta totesivat että mediassa on tiettyä tekoälyoptimismia, joka nousee vaikeudesta erottaa olennainen markkinointipuheesta nopeasti kehittyvällä alalla. He toivat esiin useita journalismin haasteita, kuten resurssipulan toimituksissa ja jatkuvan paineen tuottaa sisältöä nopeasti, mikä vaikeuttaa syvällistä analyysiä. He totesivat, että markkinoinnin suuri määrä ja sen paketoituminen "helpoiksi jutuiksi" edesauttaa tekno-optimistisen maailmankuvan leviämistä, sillä ne keräävät lukijoita paremmin kuin kriittisemmät aiheet. Erityisesti ilmastonmuutokseen liittyvät jutut saavat huomattavan vähän lukijoita, mikä asettaa haasteita tärkeiden aiheiden kiinnostavaksi tekemiselle. Ratkaisuna toimittajat näkivät tarpeen parantaa tutkijoiden ja toimittajien välistä yhteistyötä. He peräänkuuluttivat myös, että median tulisi keskittyä enemmän tekoihin puheiden sijaan ja tuoda ympäristö- ja ilmastonäkökulmat osaksi muita keskusteluja erillisen genren sijaan, jotta journalismi pysyy roolissaan yhteiskunnassa.
Tietoa ja tunnetta tekoälykritiikissä
Tilaisuuden loppuyhteenvedossa Johanna-Ahola Launonen totesi että teknologinen toiveikkuus ja kritiikki eivät ole mustavalkoisia jakoja tunteen ja rationaalisuuden välillä, vaan molemmat sisältävät sekä tiedollista että tunteellista perustaa. Hän toi esiin vastuullista hypenhallintaa osana yritysvastuuta, sillä hype-syklit ovat markkinasektorille keskeinen voitontekoväline, eivätkä pelkkää visiointia. Johanna toivoi että tapahtuma loi tilaa monisävyisemmille teknologiakäsityksille ja pystyi osaltaan haastamaan "teknologisen imperatiivin" – ajatuksen, että kaikki mahdollinen teknologia on myös toteutettava.
Tilaa uutiskirjeemme niin pysyt ajan tasalla tulevista
tapahtumista ja julkaisuista
